Memento Mori länsimaisen humanismin ytimessä.
Päivänä eräänä pysähdyin miettimään lukemaani lausetta: ”Keskiajalla kuolema oli alati läsnä oleva todellisuus,” ikään kuin se ei olisi sitä tänäkin päivänä.
Lausahdukseen tuntuu sisältyvän se itsepetoksellisuus, joka oli kuin salaa hiipinyt eurooppalaiseen kulttuuriin, kuoleman kätkeminen ja kieltäminen, kunnes se kaikki räjähti silmillemme jälleen kulkutaudeilla ja sodilla ratsastaen. Jälleen kärrättiin ruumiita täpötäysille hautausmaille, jälleen olivat kaupungit liekeissä. Huilua soittava luuranko johdatti tanssivien ihmisten piiriä aivan kuten Hans Holbeinin puupiirroksissa.
Voiko olla mitään tiivistetympää ja voimakkaampaa käsitettä kuin latinankielinen lause Memento Mori, muista, sinä kuolet?
"Respice post te. Hominem te esse memento. Memento mori!" ("Katso taaksesi. Muista, että olet ihminen. Muista kuolema!"). Tällä tavoin kuiskailivat orjat antiikin roomassa triumfaattoreiden korviin voitonparaateissa. Tarkoituksena oli muistuttaa sotapäälliköitä siitä, että vaikka olivatkin saavuttaneet suuren voiton he olivat silti vain kuolevaisia.
Keskiajalla ja renesanssin aikana ”memento mori” sai vahvemman uskonnollisen ja moraalisen merkityksen. Kristinuskon leviämisen jälkeen se alkoi symboloida elämän tilapäisyyttä ja kuoleman jälkeen odottavaa tuomiota ja iänkaikkisuutta. Tämä ajatus korostui taiteessa, kirjallisuudessa ja arkkitehtuurissa. Keskiaikaisissa kirkoissa ja hautamuistomerkeissä oli paljon pääkalloja ja muita kuolemaan liittyviä symboleja, jotka muistuttivat ihmisiä heidän elämänsä hauraudesta.
Keskiajalla vakiintunut käsitys kadotuksesta sopi sekä temaattisesti että esteettisesti hyvin memento morin ajatusrakenteeseen, vaikka alunperin kyseessä olikin kaksi erilaista käsitettä. Keskiajan kirkkoisien syventäessä ja taiteilijoiden konkretisoidessa käsityksiä helvetin olemassaolosta nämä ikään kuin kaappasivat memento morin itselleen, vaikka se on ollut filosofinen ja taiteellinen teema antiikin ajoista saakka, osaltaan auttamassa ihmisiä käsittelemään väistämätöntä.
Dance Macabre.
Tämän sekä kevytmielisen että pelottavan allegorialajin alkuperä on kuvitetuissa saarnateksteissä ja ruttotaiteessa.
Aihe tunnetaan jo 300-luvulta alkaen, mutta se yleistyi Jean Le Fèvren La Danse Macabre -runon ilmestyttyä vuonna 1376. Sen teema ilmentää voimakkaasti Dance Macbressa toistuaa teemaa, jossa kuolema kutsuu ihmisiä tanssiin riippumatta heidän asemastaan tai varallisuudestaan.
Tämä teos onkin yksi tunnetuimmista esimerkeistä keskiaikaisesta kuoleman tanssi -aiheisesta runoudesta ja taiteesta.
I made the macabre dance,
It often comes to my mind,
The dance where the macabre
Find their names in history
Hieman arvoituksellinen katkelma ei anna selvää kuvaa siitä mitä kirjoittaja tarkoittaa makaaberilla tanssilla. Yksi selitys on että kuoleman tanssit olivat alun perin esityksiä hautausmailla – kauan ennen kuin ne esitettiin kuvataiteessa.
Tämä on täysin mahdollista, sillä keskiajalla oli uskonnolllisia käytäntöjä, joissa Danse Macabre esitettiin esimerkiksi hovien naamiaisissa , jolloin ihmiset pukeutuivat ruumiiksi yhteiskunnan eri kerroksista kuin Edgar Allan Poen Punaisen Surman Naamiossa ikään!. (Hieman asiasta poiketakseni näistä naamiaisista saattaa myöskin löytyä Allhallowtiden aikana käytettyjen pukujen alkuperä. Kyseinen juhla alkaa 31. lokakuuta. Allhallowtide oli aika muistaa kuolleita, ja tunnetaan nykyisin halloweenina. Juhlapyhien aattona verho aineellisen maailman ja tuonpuoleisen välillä oheni ja jotta heidän sieluaan ei tunnistettaisi ihmiset pukeutuivat naamioihin tai pukuihin kätkeäkseen identiteettinsä.)
Dance Macabrea innostuttiin kuvaamaan niin visuaalisesti, musiikillisesti kuin kirjallisestikin.
Alla oleva on yksi tunnetuimmista kuoleman tanssin kuvauksista ja löytyy Tallinnasta Pyhän Nikolauksen kirkosta.
Danse Macabre -maalaus esittää yleensä pyöreän tanssin, jota johtaa Kuolema tai tavallisemmin vuorottelevien kuolleiden ja elävien tanssijoiden ketju. Tanssin pyörteisiin ovat tempautuneet kuninkaat, talonpojat, papit, vanhukset ja lapset, edeten keskiaikaisen hierarkian korkeimmilta riveiltä laskeutuen alimmalle, ja jokaisen kädestä pitää kiinni luuranko tai kuollut. Tällainen ihastuttavaa tasa-arvoa kuvaava yhteiskunnallinen elementti onkin luontainen koko genrelle ja luokkaerot ovat kokonaan neutraloituneet. Esimerkkinä Metnitzin Totentanzissa kuolema johdattaa paavia helvettiin.
Myöskin runot ja proosatekstit, joissa kuolema tanssii ihmisten kanssa, olivat yleisiä, ja se löysi sijansa myöskin musiikkiteoksissa: säveltäjä Camille Saint-Saënsin "Danse Macabre" on yksi tunnetuista musiikillisista kuvauksista tähän aiheeseen.
Dance Macabren viesti siitä miten kuolema koskettaa meistä jokaista on universaali ja ajaton, ja se on säilyttänyt merkityksensä ja monipuolisuutensa läpi vuosisatojen aina meidän päiviimme saakka, ollen edelleen erittäin suosittu läpi kaikkien eri taidemuotojen.
Vanitas.
Aihe on saanut nimensä Vanhan testamentin Saarnaajan kirjasta:
”Vanitas vanitatum et omnia vanitas”, eli "turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta".
Tästä on myös runollisempi Ronald Knoxin käännös:
"Varjojen varjo, hän sanoo, varjojen varjo; varjojen maailma!"
Yksistään elämän päättymisen sijaan vanitas laajentaa näkökulmaa koskemaan maallisten nautintojen ja saavutusten täydellistä turhuutta.
Vanitas kehittyi myöhäisrenesanssin aikaan muotokuvien kääntöpuolelle maalatuista kallokuvista. Varhaisimmat vanitas -kuvat olivat synkkiä, jokseenkin
yksivärisiä, voimakkaita sommitelmia , jotka sisälsivät vain muutaman esineen (yleensä kirjoja ja kallon), jotka on toteutettu tyylikkäästi ja tarkasti. Myöhemmin vanitas-tyyli johti virtuoosimaiseen ja pikkutarkkaan materiaalien ja pintojen esittämiseen, genren taiteellisen laadun pysyessä silti edelleen korkeana.
Vanitas maalauksista suurin osa on asetelmia. Niissä toistuu yleensä käsitteistö joilla oli erityinen merkityksensä. Peruselementtejä ovat :Pääkallot ja luut memento morimaisena viittauksena kuolemaan. Tiimalasit ja kellot symboloimassa ajan kulumista. Kuihtuvat kukat kertoivat tarinaansa kauneuden ja nuoruuden katoavaisuudesta. Soittimet kuvastamassa hetkellisiä nautintoja. Kirjat ja tieteelliset instrumentit kuvaamassa pintapuolista tietoa ja turhuutta ilman oikeaa ymmärrystä jumalasta. Rikkaudet ja korut esittämässä maallista vaurautta ja valtaa, joka sortuu kuoleman edessä. Kynttilät ja lamput jotka usein kuvattiin juuri sammuneina, kuvastamassa päättynyttä elämää. Auki revityt kondomipakkaukset ja rytätyt kaljatölkit viittauksina hedonismiin.
Vanitas maalausten levollisissa asetelmissa voi usein aistia jotain stoalaiselle filosofialle ominaista tyyneyttä.
Memento mori, dance macabre, vanitas,. Nämä kolme käsitettä muistuttavat elämän rajallisuudesta yleensä ajalleen ominaisen pakkomielteisen hengellisyyden kontektissa. Memento mori kehottaa meitä muistamaan kuoleman, dance macabre kuvaa kuoleman tasa-arvoistavaa vaikutusta kaikkiin ihmisiin, kun taas vanitas korostaa maallisen maailman turhuutta ja ohimenevyyttä.
Ars Moriendi.
Ars Moriendi, ”kuolemantaide” ansaitsee myös maininnan. Keskiajalla syntyi erityinen ars moriendi -kirjallisuus. Ars moriendi ("Kuolemisen taito") ovat kaksi toisiinsa liittyvää latinalaista tekstiä, jotka ovat peräisin noin vuosilta 1415 ja 1450 ja keskittyivät hyvän kuoleman merkitykseen ja siihen valmistautumiseen. Näiden kahden tekstin kirjoittajat ovat tuntemattomia. Ne sisälsivät käytännön ohjeita ja hengellisiä neuvoja ja näiden tekstien suuri suosio kehittyi laajemmaksi perinteeksi, mikä edelleen jatkuu.
Kuvat esittivät usein enkelien ja demonien välistä kilpailua kuolevan miehen kohtalosta. Kuollessaan hänen sielunsa nousee ylös päästä (suusta) ja sitä odottamassa on enkelijoukko, mutta myöskin perkele apulaisineen tahtoo napata sielun itselleen.
Sielu kuvattiin usein miniatyyrinä henkilönä jonka joko enkelit saattoivat taivaaseen tai demonit veivät helvetin tuleen. Tämä oli vallinnut käsite myös suomalaisessa kansanperinteessä missä kuoleman hetkellä vainajan henki irtaantuu vauvan hahmossa ja leijuu jonkinlaisena ihmissilmälle näkymättömänä astraalihenkenä kohti tuvan räppänää ja siitä käydään taistelu taivaan sotajoukkojen ja helvetin kätyreiden välillä. Kuolleen kasvojen ilmeestä saatettiin sitten päätellä minne paikkaan edesmennyt oli mahtanut joutua.
Ars moriendin kuusi lukua käsittelivät hyvää kuolemaa miltei lakitieteellisesti ja muistuttivat paikoin oikeudellista terminologiaa
Länsi-Euroopan maallikot sisäistivät hyvin Ars moriendin tarjoaman hyvän kuoleman käsitteen. Kristillisessä teologiassa käytiin kuitenkin kiivaita väittelyjä synnin suhteesta kuolemaan, missä heille, jotka omaksuivat skolastisen lähestymistavan, henkilökohtaisella synnillä ei ollut suurta merkitystä sillä Aatamin ja Eevan perisynnistä johtuen meidän kaikkien oli määrä kuolla, kun taas traditionalisteille yksilön henkilökohtaiset synnit erottavat hänet Jumalasta ja johtavat kuolemaan sekä hengellisellä että fyysisellä tasolla.
Erityisesti keskiajan kristillinen teologia, käsittelee usein kuolemaa ja syntiä yhteydessä Jumalan suunnitelmaan ja ihmisen pelastukseen. Keskeinen ajatus on, että syntiin sortuminen ja kuolema ovat seurausta ihmisen kapinasta Jumalaa vastaan, mikä erotti ihmisen Jumalasta ja johti syntiin ja kuolemaan.
Henkilökohtainen synti nähdään skolastisessa ajattelussa ihmisen tahallisena rikkomuksena Jumalan lakia vastaan. Skolastikot jakavat synnit eri luokkiin, kuten kuolemansynteihin ja lievempiin syntiin, ja korostavat synnin vakavuutta ja sen vaikutuksia ihmisen suhteeseen Jumalaan.
Henkilökohtaisen synnin tunnistaminen ja siitä parannuksen tekeminen nähdään olennaisina askelina ihmisen hengellisellä matkalla kohti Jumalaa.
Ad mortem festina
"Ad mortem festina" on latinaa ja tarkoittaa suomeksi "kiiruhda kuolemaan" tai "riennä kuolemaan". Tämä fraasi liittyy keskiajan kulttuurisiin ja uskonnollisiin teemoihin, jotka korostivat kuoleman vääjäämättömyyttä ja valmistautumista siihen. Se heijastaa samanlaista ajatusmaailmaa kuin "memento mori", mutta vielä korostuneemmin kiireellisyyttä ja valmistautumisen tarvetta kuolemaan.
Lopetamme tämän uuvuttavan esityksen seuraaviin säkeisiin, mitkä ovat käsikirjoituksesta Llibre Vermell de Montserrat vuodelta 1399, ja jonka sanoitukset käsittelevät kuoleman väistämättömyyttä ja tarvetta lopettaa synnin tekeminen.
Eli:
Vita brevis breviter in brevi finietur, mors venit velociter quae neminem veretur, omnia mors perimit et nulli miseretur. Et nulli miseretur.
Elämä on lyhyt ja päättyy nopeasti, kuolema tulee nopeasti eikä sääli ketään, kuolema tuhoaa kaiken eikä sääli ketään. Eikä sääli ketään.
Huom: Tämä ei ole tieteellinen tutkielma enkä ole tukija, joten asiavirheitä saattaa esiintyä. Esitettyjä asioita olen etsinyt oman kiinnostukseni nojalla erilaisista lähteistä. Paikoitellen asioita on tutkittu ja niiden välisiä suhteita tulkittu melko vapaasti, mutta kuten aina niin lukija todetkoon esitetyt faktat itse tosiksi tai epätosiksi.
Jasu